Kun hiljaisuus valtaa talon, pysähdyn miettimään. Kaivelen runoja. Mietin tätä elämää. Anna-Mari Kaskisen runo pulpahtaa ensimmäisenä esiin. Voiko vanhuus olla juhlaa? Hyvä ajatus on se että vanhuus olisi laulu tai taulu ja juhla. On se matka ja saa kuiskata, että jatka! Kiehtovia sanoja.
Seuraavaksi Askel-lehdestä Helvi Pullan haastattelussa oleva rukous hiljentää. Jään miettimään pelkojani ja totuutta siitä, että minullakaan ei ole Kristukselle mitään lahjaa tuotavana. Eipä hän muuta odotakaan, kuin minua kokonaan omakseen. Hänellä on kaikki lahjat. Sydämeni Valo hän on.
Keittiön hyllyssä muumimukit odottavat ystävähetkeä. Olisiko vielä mahdollista saada yksitoista ystävää kanssani kahville tai teelle ja vaihtamaan kuulumisia. Lukemaan runoja. Kertomaan mitä kaikkea on mielessä pyörinyt näinä karanteenikuukausina. Onko liikaa jos toivoo, että yksitoista? No jos vaikka yksikin, niin se olisi hyvin onnellista. Kaipaus kasvaa ja toisaalta on hyvä ajatella ystäviä joiden kanssa on saanut jakaa monenlaisia hetkiä. Muutan nyt kaipauksen rukoukseksi, kuten äitini sanoi tekevänsä ikävöidessään perhettäni kaukana ollessamme. Siitä tulee rauhallinen ja hyvä olo. Kiitän ystävistä ja perheestämme. Toivon yhteyden säilyvän ja kasvavan vaikka emme voi tavata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
tervetuloa kommentoimaan!